Jeremy Dibble (1997): ”Musical Nationalism in Ireland in the Twentieth Century: Complexities and Contradictions”, teoksessa Music and Nationalism in 20th-century Great Britain and Finland, toim. Tomi Mäkelä. Hamburg: von Bockel Verlag, s. 133–144.
Irlannin kansallistunne yhä nykyään perustuu antipatiaan Iso-Britanniaa kohtaan. Siltikin, vaikka viimeisen 200 vuoden aikana vallankumouskiihko on leimannut yhtä hyvin protestantteja kuin katolisia. 1800-luvun lopulla yhä hallitseva anglo-iiriläinen yläluokka toivoi suhteiden säilymistä kruunuun. Jako näkyi myös musiikissa: tunnetuimmat irlantilaissäveltäjät olivat protestantteja: John Field (1782–1837), Michael William Balfe (1808–1870) ja William Vincent Wallace (1812–1865), jotka työskentelivät pääosin ulkomailla (Venäjällä, Italiassa, USA:ssa). Toiset löysivät työmahdollisuuksia Lontoosta: Charles Stanford (1852–1924), Charles Wood (1866–1926), Herbert Hamilton Harty (1879–1941). Toisaalta kotimainen musiikki, joka on säilynyt nykyhetkeen, oli katolisten ja agraariväestön enemmistön suosimaa; se oli myös oraalista ilman notaatiota. Kelttiläisen irlantilaisen ja anglo-irlantilaisen jännite oli vahva. Musiikillinen oppineisuus keskittyi kaupunkeihin, pääosin Dubliniin, jossaa anglo-iiriläiset olivat parhaiten edustettuina. Kaupungin kaksi anglikaanista katedraalia olivat ”Irlannin musiikin kehto ja seimi” (Stanford). Samoin Dublinin Trinity College tarjosi oppiarvoja (usein englantilaisten) protestanttiprofessoreiden johdolla.
Kun katolinen emansipaatio tapahtui 1829, sitä seurasi hidas musiikkikasvatuksen kehitys niin kirkko- kuin maallisessakin musiikissa. Irlannin Kansallinen yliopisto perustettiin 1908 ja musiikin oppituoli tuli tuolloin yliopisto-collegeihin Corkiin ja 1914 Dubliniin. Koska kotimaista katolisen kirkkomusiikin traditiota ei ollut, piispat yrittivät värvätä urkureita katolisesta Belgiasta ja Etelä-Saksasta. Maynoothin St Patrickin Collegen musiikin professori Bewerunge (1888–) yritti saada aikaan cecilianistisen liikkeen toimittamalla Lyra ecclesistica -kokoelmaa (1891–93), mutta gregorianiikka ei elpynyt, vaan ”kansanmessu”.
Kaikkiaan tämä syvällinen jakautuminen, alkuperäiset katoliset ja anglo-iiriläinen yläluokka, hidasti taidemusiikin kehitystä enemmän kuin missään muualla Euroopassa. Kaupunkien taidemusiikki oli syntyperäisille irlantilaisille vierasta, kolonialisoivan vähemmistön tuontia. Mikä on sitten ”irlantilaisuuden” kriteeri? Edustaako sitä kelttiläinen, irlanninkielinen katolinen kulttuuri vai ango-irlantilainen protestanttinen kulttuuri? Miten on Charles Stanfordin laita? Hän otti irlantilaisuutensa tosissaan, mikä näkyy Irlantilaisessa sinfoniassa, kuudessa Irlantilaisessa rapsodiassa, oopperassa Shamus O’Brien, kantaatissa Phaudrig Crohoore, monissa irlantilaisissa laulusarjoissa sekä kansanlaulusovituksissa, joita on 2148 Petrie collectionissa. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen: hän oli myös kuningasmielinen ja unionin kannattaja, hän ei hyödyntänyt kansallista musiikkia poliittisiin päämääriin; sen sijaan hän kannatti brittiläistä käsitystä maantieteellisestä regionalismista, mikä pönkitti hänen omaa kulttuurista taustaansa. Nämä epämiellyttävät leimat eivät tarjonneet aineksia sosiaalis-poliittisille pyrkimyksille Irlannin kansakuntaisuudesta. Yhä Stanfordin asema irlantilaisessa musiikissa viestii poliittista ja kulttuurista epävakaisuutta. Niinpä häntä onkin helppo kutsua ”englantilaiseksi” säveltäjäksi etenkin paljon anglikaanisen kirkkomusiikkinsa vuoksi. (VM: entä jos Sibelius olisi kannattanut ruotsalaista emämaata ja kruunua, olisiko hänestä tullut ”kansallissäveltäjää”?)
1900-luvun alussa valmistui kaksi irlantilaista oopperaa: O’Brien Butlerin Muirgheis (1903) ja Robert O’Dwyerin Eithne (1910), joissa yhdisteltiin irlantilasta kansallista musiikkia ja romanttisen oopperan keinoja – vähäisellä menestyksellä, vaikka olivat ajan pyrkimysten mukaan kelttiläisyyden ilmentymiä. Iirin kielen elvyttäminen oli tärkeää (VM: samoin Suomessa ruotsinkielinen sivistyneistö opetteli suomen). Mutta vaikka irlantilaiset yrittivät luoda oman kansallisen taidemusiikkinsa, sen ilmaukset tulivat eniten brittisäveltäjiltä! Arnold Baxia (1883–1953) ihastutti ”kätketty Irlanti”, samoin monia muita brittejä. Baxista Stanford oli samantekevä. Ranskalaista symbolismia jäljittelevän Yeatsin runoista Bax löysi ”itsestään paljastuneen keltin”. Hän ei kuitenkaan käyttänyt irlantilaista musiikkia, vaan omaksui maan kristillisen ja pakanuuden välissä olevan myyttisyyden sekä opiskeli kielen ja otti pseudonyymin ”Dermot O’Byrne”. Musiikissa hän edusti jälkiwagneriaanisuutta ja saksalaisia sinfonisia malleja, toisin kuin E. J. Moeran 1920-luvulla. Baxin Irlanti-kiinnostus oli siten romanttista: idealisoituja luonto- ja symboli-visioita, vaan ei kansantaidetta. Mutta hän otti Irlannin omakseen englantilaisenakin, vaikka hän ei jaakaan syntyperäisen irlantilaisen kokemuksia ja havaintoja.
Ernest John Moeran (1894–1950) oli protestanttisesta anglo-iiriläisestä perheestä, jonka isä oli Corkista. Hän teki useita matkoja Irlantiin sekä sulautti sen tansseja, ornamentaatiota ja sean-nós -lauluja osaksi musiikkiaan. Musiikkia on Seven Poems (1929) Joycen runoihin, jotka ovat kelttiläisen hengen kaunopuheisimpia ilmaisuja. Myöhemmissä sinfonisisssa teoksissa integraatio on täydellisempi: sinfonia g (1934–7), viulukonsertto (1942) ja sellokonsertto (1945). Mutta lopultakin hän löysi Irlannista keinon elävöittää musiikkiaan, ei sen nationalismia, sillä häntä ei kiinnostanut maan historian ongelmat, idealismi tai kieli, joten hän ei ole kuitenkaan maanmies.
Harty ja Charles Wood jättivät Irlannin. Sinne jäi John Francis Larchet (1884–1967), josta tuli Dublinin yliopiston collegen musiikinprofessori: sävellyksiä Dirge of Oisin (1940), By the Waters of Moyle (1957), The Legend of Lough Rea (1920). Irlannissa on ollut tosin pysyvä orkesteri vasta 1930-luvun lopulta alkaen, yleisöä ja siten kiinnostusta vain vähän. 1920-luvulla oli vaikea aika Britannian kanssa taloussodan vuoksi. 1930–40-luvuilla alkoivat yritykset uuden musiikin suhteen: Aloys Fleischmann (1910–92), Brian Boydell (s. 1917), Frederick May (1911–85). Fleischmannilla esiintyy irlantilaisuuden yhdistämistä eurooppalaisen mainstreamin kanssa: The Humours of Carolan (1944), pianokvintetto (1938). Boydell ei halunnut liikaa ilmeisen kansallista: A Terrible Beauty is Born (1916) Irlannin kansannousun 50-vuotismuistolle; viulukonsertto (1953) on Hindemith-vaikutteinen. May oli impressionismi- ja Vaughan Williams -vaikutteinen: jousikvartetto (1936), Spring Nocturne (n. 1938). Sean O’Riada (1931–71) oli irlantilaisuuden merkittävä sisällyttäjä taidemusiikkiin, mutta vältti avointa nationalismia ja halusi tulla otetuksi eurooppalaisena säveltäjänä: filmimusiikkia Mise Éire (1959), jonka johdosta O’Riadaa pidetään maan toisen kulttuurinationalismin kukoistuksen ilmentymänä.
Murtsahdus's Blog 