The WordPress.com stats helper monkeys prepared a 2013 annual report for this blog.
Here’s an excerpt:
A San Francisco cable car holds 60 people. This blog was viewed about 2,600 times in 2013. If it were a cable car, it would take about 43 trips to carry that many people.
Bernd Sponheuer: ”Kansallissosialistinen keskustelu musiikin ’saksalaisesta luonteesta’ ”. Music and Nazism. Art under Tyranny, 1933–1945 (2004 [2003]), toim. Michael H. Kater & Albrecht Riethmüller. Laaber: Laaber-Verlag. 32–42.
”Pidämme vähäisessä arvossa, jopa halveksimme ja vihaamme kaikkea liukkaasti työstettyä, tasaisesti kauniinomaista, liian helposti yleistajuista, me etsimme kauneutta, joka ei näyttäydy mukavasti, joka tahtoo tulla hurskaasti esiin kaivetuksi ja sydämellisesti koetuksi, kauneutta sielusta, hengestä, armon ajatuskamppailusta, tuonpuoleisen valaisemana ja ylimaallisen kostuttamana, puhdasta, salaista, kiertoteistä, ei halvasti avautuvaa ihanuutta, joka voi olosuhteiden niin vaatiessa ulottua ruman rajamaille, joka erottuu tavanomaisesta todellisuudesta olennaiseen tiivistämisen ja tunnusomaisen ylittymisen kautta. Emme halua taiteelta fyysistä, vaan metafyysistä, emme mukavasti läheistä, vaan kaukaista ajatusta, emme viekasta valveillaoloa, vaan lapsenomaista uneksuntaa, emme uskottoman huijarin silmänkääntötaitoja, vaan katkeraa vakavuutta lopullisen mielen saavuttamiseksi taiteellisen pelin/leikin hohteessa.” (Hans Joachim Moser 1949, 3. p. [1938]. Kleine deutsche Musikgeschichte. Stuttgart: J. B. Cotta’sche Buchhandlung Nachfolger. 352–353.) Lue loppuun
Jeremy Dibble (1997): ”Musical Nationalism in Ireland in the Twentieth Century: Complexities and Contradictions”, teoksessa Music and Nationalism in 20th-century Great Britain and Finland, toim. Tomi Mäkelä. Hamburg: von Bockel Verlag, s. 133–144.
Irlannin kansallistunne yhä nykyään perustuu antipatiaan Iso-Britanniaa kohtaan. Siltikin, vaikka viimeisen 200 vuoden aikana vallankumouskiihko on leimannut yhtä hyvin protestantteja kuin katolisia. 1800-luvun lopulla yhä hallitseva anglo-iiriläinen yläluokka toivoi suhteiden säilymistä kruunuun. Jako näkyi myös musiikissa: tunnetuimmat irlantilaissäveltäjät olivat protestantteja: John Field (1782–1837), Michael William Balfe (1808–1870) ja William Vincent Wallace (1812–1865), jotka työskentelivät pääosin ulkomailla (Venäjällä, Italiassa, USA:ssa). Toiset löysivät työmahdollisuuksia Lontoosta: Charles Stanford (1852–1924), Charles Wood (1866–1926), Herbert Hamilton Harty (1879–1941). Toisaalta kotimainen musiikki, joka on säilynyt nykyhetkeen, oli katolisten ja agraariväestön enemmistön suosimaa; se oli myös oraalista ilman notaatiota. Kelttiläisen irlantilaisen ja anglo-irlantilaisen jännite oli vahva. Musiikillinen oppineisuus keskittyi kaupunkeihin, pääosin Dubliniin, jossaa anglo-iiriläiset olivat parhaiten edustettuina. Kaupungin kaksi anglikaanista katedraalia olivat ”Irlannin musiikin kehto ja seimi” (Stanford). Samoin Dublinin Trinity College tarjosi oppiarvoja (usein englantilaisten) protestanttiprofessoreiden johdolla. Lue loppuun
James Day (1999): ’Englishness’ in Music from Elizabethan times to Elgar, Tippett and Britten. London: Lonsdale Press.; luku ”What is ’Englishness’?”, s. 1–13.
Englannin konstitutionaalinen järjestys, monarkki, parlamentti ylä- ja alahuoneineen on esimerkki Englannin erityisyydestä, jolloin lait on säädetty orgaanisen kehityksen kautta sosiaalisesta ja historiallisesta kontekstista. Lait eivät siten liity Napoleonin luomaan roomalaiseen järjestelmään. Anglikaaninen kirkko Canterburyn arkkipiispan johdolla on tyypillisesti englantilainen instituutio; samalla toleranssi on myös Englannille tyypillistä monien uskontojen läsnäolona. Kieli on joustava kelttiläisine, latinalaisine, germaanisina ym. elementteineen. Maaseutu ja ruoka on varmasti myös Englannissa omaansa.
Musiikissa kansanmusiikki voi olla omaansa: säkkipilli, jonka asteikko eroaa intonaatioltaan muista puupuhaltimista. Mutta miten ”kansallista” tai ”englantilaista” musiikki voi olla, sillä samoja asteikkoja, rytmejä ja intervalleja käyttävät käytännössä kaikki Euroopan kansat? Tanssirytmit ovat kaikkialla eniten kansallisia (Englannissa jig), sillä edes kansallishymnien alkuperä ei välttämättä liity omaan maahan ja niissä on yleisimmin olennaista teksti. Lue loppuun
Dorothea Redepenning: ”… kukkien alle piilotettuja kanuunoja …”. 1800-luvun kansallisen musiikin aines ja tehtävä (1998)
Schumann (1843) piti Saksaa reunustavien kansakuntien vapautumista saksalaisen musiikin herruudesta luonnollisena ja ilahduttavana. Myös Gustav Schillingin Musiikkiensyklopediassa (1835–1838) kansallisen musiikin moneus on positiivista: artikkelissa Nationalmusik erotetaan toisistaan paikkasidonnainen kansanmusiikki ja subjektiivisesti määriteltävä kansallismusiikki, sillä kansaluonteiden eroavaisuuksista syntyvät erilaiset kansalliset musiikit. Herderin idea laajenee ”kansojen ääniksi”. kansallista ja taidemusiikkia ei vielä eroteta tässä vaiheessa. Kansalliselle musiikille löytyy myös tehtävä: Schumannin ja Lisztin mukaan Chopinin musiikilla oli poliittinen vaikutus, sillä kansallisesta viestistä syntyy universaalisti ymmärrettävää viestintää. Moinen musiikin tehtävä on reseptiohistoriallinen tosiasia. Silti Schumann ja Liszt erottavat kansallisen ja taidemusiikin toisistaan: kun Chopin etääntyy lähtökohdistaan se saavuttaa yleispätevän taiteen merkityksen; Liszt puolestaan odottaa kansallisen musiikin täyttävän perinteiset muototyypit (masurkka, poloneesi jne.) ja sisältyvän ylikansallisen taidemusiikin lajeihin, jolloin syntyy korkealaatuista kansallismusiikkia. Kansallinen musiikki merkitsi tuolloin vielä edistystä, mikä ilmeni kansallisessa tyylissä. Lue loppuun
HARRY WHITE: Taidemusiikki ja kysymys etnisiteetistä: tšekkiläisen musiikin slaavilainen ulottuvuus irlantilaisesta näkökulmasta (2005)
Kansallisen tietoisuuden muodostuminen on historian ymmärtämisen pakottavimpia haasteita. Asia on taas ajankohtainen kommunismin romahtamisen vuoksi Venäjällä, Jugoslaviassa ja Tšekkoslovakiassa. Tapoihin, ajatuksiin, periaatteisiin ja uskomuksiin perustuva jonkin ryhmän erottuminen toisista tai jotkin kulttuuriset tunnusmerkit (shibboleths) ovat yhä osa kulttuurinationalismia Euroopassa: ”irlantilainen musiikki”, saksankielen sointi jne. Euroopan musiikin historia on tuntemisen, julkisuuden, psykologisen intiimiyden, poliittisten pyrintöjen, rakenteen kiinnostavuuden, soinnin rakenteen historiaa. Englannin musiikin historia on Englannin historiaa, ja Saksan musiikin historia on osa Saksan historiaa. Mutta musiikin historia ei ole Saksan historia, Saksan historia ei ole Euroopan musiikin historia, eikä Saksan musiikin historia ole Euroopan musiikin historia. Saksan musiikin historia on 1800-luvun nationalistisen kulttuurin ilmausta. Lue loppuun
MICHAEL BECKERMAN: Musiikin tšekkiläisyyttä etsimässä (1986)
Onko tšekkiläisyys kansansävelmien käytössä? – ei pelkästään. Ensin pitää luoda eri kansallisten traditioiden käyttökelpoiset mallit. ”Tšekkiläisyys alkaa vasta noin 1850, jolloin itsetietoinen nationalismi kehittyy kansallisten elementtien käytön kera. Pidämme tšekkiläisinä etnistä ja kieltä puhuvia säveltäjiä, jotka liittyvät länsimaiseen valtavirtaan. Liian usein kansallisia musiikkeja on pidetty saksalaisen musiikin ”murteina”, mikä on määritelmällisesti ongelmallinen, koska valtavirtaa ruokkivat sivuvirrat. Itse saksalaista valtavirtaa pitää epäillä, sillä mikään virta ilman Chopiniä, Berliozia ja Lisztiä ei ole ”pää[virta]” ja mikä tahansa heidät sisältävä virta ei ole saksalainen. Onko Liszt kosmopoliittinen uusgermaani vai unkarilainen patriootti, Chopinin klassistinen frankofiili vai puolalaisen koulun perustaja? Ovatko Wagner ja Verdi ”nationalisteja”? Lue loppuun
RICHARD TARUSKIN: Joitain ajatuksia venäläisen musiikin historiasta ja historiografiasta (1984)
Venäläisen musiikin ”venäläisyys” on ollut liian helposti omaksuttu asia, ”kansanlaulu ja kirkkolaulu”. Glinkan musiikki ei kuitenkaan erottautunut Euroopasta, vaan liittyi siihen (VM: mikä ei estä venäläisen elementin havaitsemista; Taruskinin näkökohta liittyy pikemminkin kanonisointiin kuin musiikin olemukseen). Mutta mitä on kansallinen substanssi? Täytyykö sen olla sitaattia tai väritystä? Pitääkö sen olla peräisin alimmista kansankerroksista? Rimskin, Glazunovin ja Tšaikovskin orkesteritekniikka sekä kromaattinen harmonia ovat muodostuneet 1800-luvun ”venäläisen koulun” tunnuksiksi. Vain oraalisen tradition tunnistaminen venäläisen taidemusiikin pohjaksi on yksipuolista. Serovin Judithia moitti aikalaiskriitikko aiheen ja musiikin epävenäläisyydestä. Tekeekö kansallinen aihe kansallisen musiikin? Onko Tšaikovskin 2. sinfonian, ”Vähävenäläinen”, hänen ”venäläisin” teoksensa? Skrjabinin aikana venäläinen musiikki oli denationalisoitua. Lue loppuun
JIŘÍ VYSLOUŽIL. Kansallisen musiikinhistorian mahdollisuuksia ja vaikeuksia keskieurooppalaisessa tilassa (1977)
Keski-Euroopan noin tuhatvuotinen kulttuurihistoria paljastaa yhteisen kohtalon ja ainesosien lisäksi nykyisen epätasaisen kehityksen tilan. Kansakuntien ja kansanheimojen olemismuodot eivät ole aina vastanneet toisiaan. Feodalismi vastakohtana nykyiselle ja ahtaalle natio-käsitteelle ei ottanut huomioon tasapuolisesti territoriolle asettautuneiden populaatioiden sosiaalisia, etnisiä ja kielellisiä erityisominaisuuksia, esimerkiksi böömiläisten tai slovakialaisten maiden tapauksissa. Lue loppuun
Murtsahdus's Blog 